Löytyi pyöreä puinen puulevy, lieneekö ollut  juustotarjottimen pohja, kun siinä oli toisella puolella ura.
Siis sivellin käteen, pitkästä aikaa. Tuubiakvarellivärit olivat jo hiukan kuivat, mutta  en voinut  hetkeäkään enää siirtää valtaisaa inspiraatiota, lapset nukkumaan ja piirtämään  mallia puulle.
Monta vuotta on kulunut viime maalaamisesta, vierastan ensin sivellintä, saanko sen tottelemaan.
Puun pinta on epätasainen, en halua  enää käyttää aikaa sen hiomiseen tai pohjustukseen, haluan maalata.



Kuvioiden ideat kirjasta "Painting European Folk Art"
"Auki"- tekstin  mallin löysi punatukkainen tyttöni netistä.

Lopuksi koko kyltti sai lakkaa pintaansa.

Kunhan vielä muistaisin ottaa pyörylän  pois ikkunasta silloin kun poistun itsekin paikalta.

Katselen maalaushimoiten pärekoreja, joissa on lankoja, mutta ne pitää kyllä ensin pohjustaa, vaikea oli maalata epätasaiselle pinnalle.

catariina

"Ainoa elävä maaseutuperinne on kohta oudon pelko"  kirjoittaa Tuula-Liina Waris pakinassaan "Äkkijyrkät älköön vaivautuko"   Kirjasta Esiäiti kellarissani" 1993

Taas sama toistuu, taiteilija  alkuperäiskarjoineen on häätöuhan alla. Wariksen pakinassa lehmiä häädettiin pois Sonkajärveltä, nyt Helsingistä.

Lainaan vielä mehevää tekstiä Wariksen kirjasta, jotenkin sen sanoma kolahtaa nyt hyvin lähelle:

"Sisäsiistiksi oppimattomien lehmien kanssa mellastava raju nainen on tarkasti raamitetun elämän eläjälle sietämätön naapuri. Jo olemassaolollaan hän julistaa toisten vapauden rajallisuutta ja näennäisyyttä. Kun ihminen on nainen, taiteilija, yksinhuoltaja ja lehmänomistaja, hän on todella mahdoton otus. Jos Miinan paikalla olisi ollut vaimolla varustettu liikemies ja ravitalli, hän olisi Sonkajärvellä varmaan vieläkin."

En ota kantaa enempää mutta yleistän kuten Tuula-Liina Waris:
"Maalle uskaltautuville persoonille opetetaan karkeimman jälkeen: äkkijyrkät älköön vaivautuko"

Sijoitusperhe muuttaa pienelle paikkakunnalle: Kunta saa verotuloja ja kiinteistöverotkin. Kolme lasta kouluun tuo kunnalle valtiontukea. Lasten tarvitsemat erityispalvelut, esim. kouluavustajan maksaa sijoituskunta ja henkilön verotulot jäävät  tänne. Kaikki erikoispalvelut kunta saa laskuttaa lasten kotikunnalta.  Ja silti tuntuu kuin olisi vaatimassa hattu kädessä oikeutta elää ja lapsille oikeutta olla erilaisia, heistä kun on kai liikaa vaivaa. "Ei niitä koulunkäyntiavustajia noin vaan löydy, mieluummin ovat työttömiä.." oli opettajan asenne.
En ole vaatimassa mitään, joka  olisi pois oikeilta, monta sukupolvea paikkakunnalla asuneelta tai hänen jälkeläiseltään. Suomi on vielä  hyvinvointiyhteiskunta, joka pitää huolta edes jollain tavoin  heikoistakin lenkeistään. Sen vaatiminen on sijaisvanhemmuuden raskaimpia tehtäviä yhä uudelleen ja uudelleen.

catariina

Pellavakangas on ihanaa ommeltavaa. Se tottelee silitysrautaa, se taipuu käsinompeluun, ompelukoneen alta se ei karkaa omille teilleen. Saumurin näyttäminen pellavalle tuntuu  jotenkin väärältä, muistan kansallispukukurssilta aikoinaan saadun ohjeen, ei saumuria kansallipukuun. Salaa kuitenkin hiukan..
Teen karjalaispaitaa tilaustyönä. Jotenkin oli käynyt niin, että asiakaalta oli vanha puuvillainen karjalaispaita kutistunut mahan kohdalta. Vanhasta paidasta purettiin pois  hänen vaimonsa tekemät upeat etupistokirjonnalla käsin kirjotut koristeet ja nyt ne ovat arvoisellaan paikalla pellavan päällä.


Hihansuissa on myös  etupistokirjontakaitaleet.
Edellisessä paidassa oli kiinnityksenä tarranauhanpaloja, nyt laitoin  vanhanaikaiset napit pellavalangasta tehtyine silmuineen, helmaa myös pidennettiin.
Nyt puuttuu vain vyö. Mistähän saisi n. 4 senttiä leveää pirtanauhaa. Ei taida tekijöitä löytyä. Pirta mullakin on ja joskus  opettelin nauhaakin kutomaan, mutta en nyt  ehdi.
Onko joku menossa Tallinnaan, siellä on  leveitä koristenauhoja? Ompelisin sellaisen valkoisen vyön päälle. Punavalkoinen tai puna-musta valkoinen. Kunnes se oikea pirtanauha löytyy.

Neuleet on nyt jääneet pihahommien ja ompelutöiden varjoon, hiljaa odottavat vuoroaan, ne kaikki kymmenet keskeneräiset ja suunnitellut ideat.

Blogilistan uudistukset ovat jotenkin vieneet innostusta kommentoimiseen, mutta kyllä sitä jokaisella kierroksella pitää jollekin puumerkkiään jättää.

Kevään lämpimiä odotellessa
catariina





 

Puhelin tärisee pöydällä,  kello ei ole vielä kuutta, äitienpäiväaamu. Vieras numero.

Yritän tajuta mistä on kysymys. "Puhelin löytyi tuosta grillikioskin luota  sellaisten styroksi roskien  vierestä, lähdin nyt aamulla pois työstäni kioskista ja siivosin ohi osuneita roskia ja tässä puhelimessa on tämä numeroja siinä lukee  ÄITI,  joten ajattelin että soitan, jos omistaja  äitinsä kautta löytyisi "

Selvisihän sitten mistä kaupungista soitto tuli ja aloin  uskoa, että olen kadonneen puhelimen omistajan äiti.
Meillä oli kiva juttuhetki, hän yötyönsä päättäneenä, minä äitienpäivälaulua ja kahvia odottelevana, äitejä kumpikin.
Napanuora on nykyisin langaton, lapsi maailmalla on sen päässä tukevasti kiinni, vaikka puhelin häviää niin  aina äiti sen olinpaikan tietää.
Sanoin tälle soittajalle, että juuri noin minäkin tekisin, soittaisin löydetyn puhelimen  Äidille. Äitihän se on aina joka selvittää kaiken. Laitoin sitten tekstarin " Veljesi puhelin on löytynyt, äiti tietää missä se on"

Torkahdin vielä hetkeksi, sitten saapui neliääninen kuoro Punatukkaisen tyttöni johdolla.

Iloitsen lasten  korteista ja Pikkumatamin kässäkerhossa tekemästä huivista, jonka ylensin tavallisesta kaulahuivista Käspaikaksi ikonin päälle. Neulahuovutusta sideharsolle.


Katselen pihani puita, jotka vuosia ovat tässä kasvaneet, ne ovat suomalaisia synnyltään ja perimältään. Ne kuuluvat tähän maisemaan. Linnuille ja oraville turvapaikkoja.
Jossain maailmassa istutetaan nyt ne puuntaimet, jotka sain  äitienpäivälahjana. Se tuntuu todella hyvältä. Puut ovat elintärkeitä maailmalle.
Langaton napanuora on  muutakin kuin  puhelinyhteys. Se mahdollistaa  koko elämän kestävän molempiin suuntiin virtaava voiman.
Langaton napanuora syntyy aivan samanlaisena vaikka fyysistä napanuoraa ei äidin ja lapsen välillä olisi koskaan ollut.

catariina

Uutena vuonna 2008 oli Vinski koiramme  n.12 v  lomailemassa Pohjanmaalla.Vinski on arvokas vanha herra,entinen innokas agilityn harrastaja. Mestari hyppäämään  jokaisesta avoimesta ikkunastakin  ulos vapaaseen maailmaan. Terve ja uskollinen ystävämme, naama jo harmaantuu, mutta elämänilo loistaa vielä silmissä. Vinskin emä oli beagle, isästä ei tietoa.


Vanhimman tyttären naapurissa siellä Pohjanmaalla on ihana  nuori tyttökoiruus ja minkäs sille voi, että rakkaus vei vanhaltakin järjen. Lämpimät terveiset Minin emännälle Sarille,  jolla puikotkin  heiluu ahkerasti.


Tarinan onnellinen loppu  tai uuden tarinan  alku on pikkuinen tyttökoira, joka muutti Vanhimmantyttären luo. Kiva seurata millaiseksi se kasvaa.


Taitaa olla tyttönen isänsä näköinen. Kun pikkuhauvassa on  terrieriä ja beaglea niin varmaan haastetta ja vauhtia riittää.

catariina

Edit! jos joku osuu kuuden ykkösen  kävijälukuun niin  syntymäpäiväni kunniaksi  saat palkinnon.