Odotin tätä viikonloppua kovasti. Seurasin säätiedotuksia, kaivoin Pikkumatamin ja omatkin sukset varastosta, pitoteipit pohjissa näyttivät vielä hyviltä ja monotkin sopivat vauhdilla kasvavalle tytölle.
Siis hiihtämään oli haaveena, nivelrikkoinen polveni on ollut tosi hyvä jo monta kuukautta, pakko päästä ladulle.
Keskimmäinen oli lomaperheessä ja vanhin lähti kaverin luo ja reissulle jalkapalloa pelaamaan.
Ihanan rauhallinen viikonloppu toiveissa.
Naapurin kanssa pakattiin sukset autoon ja pieni matka kohti Valamon valkoisia hankia. Valaistu luostarin latu on kuulemma valmiina. Tyttö odotti hurjia laskuja, minä metsän hiljaisuutta.
Hiihdettiin hiljalleen, katseltiin tikkaa, tilhiparvea ja koko metsämaailman valtaamia huurteisia puita. Hiihdimme ladun ylle nöyrästi kumartuneiden koivujen alta kuin porteista satumaahan.
Muutama hirveä-ääninen moottorikelkka pyörähteli kauempana jäällä, onneksi ne hetkessä olivat jo kaukana.
Eväät syötiin laavulla, joka oli kuin satumaasta sekin huurrekoristeineen. Ei se pitkä ole tuo latu, muutama kilometri, varovasti, kömpelösti polvea kuulostellen etenin. Tyttö lensi mäet alas kuin leikiten, minä jarruttelin.
Jäälle ei ole vielä ajettu uria, sinne suuntaan sitten kun aurinko paistaa, ajattelin.
Illalla sitten söin särkylääkettä ja yritin hyväksyä, että polvi ei kestä. Mutta ei se makaamalla parane, tänään uudestaan ladulle. On se sen arvoista.
catariina
