Hyvinhän tämä viikko on alkanut. Ihan niinkuin missä lapsiperheessä tahansa. Ajattelin nimittäin, että kerron tällä ja ensi viikolla tavallisesta arjesta, olkoon se minun osani uusien sijaisvanhempien rekrytointiin. Ihan kaikkea en voi tietenkään kertoa, mutta pieniä välähdyksiä. Kertomusta siitä, että ei me sijaisperheet mitenkään erikoista elämää eletä, ja toivomusta siitä, että jos jonkun lukijani mieleen heräisi ajatus avata kodin ovi lapselle, joka odottaa kotia.
Päiväni sujui eilen käsitöiden merkeissä, työharjoittelijan kanssa aika sujuu ahkerana ollen. Hän on neljä tuntia päivässä töissä, joten se riittää minunkin työpäiväkseni. Näin on hyvä yhdistää äidin ja käsityöläisen hommat.
Tyhjensin myös pakastimen ja järjestelin paikan uudelle pakastimelle, johon siirsin tavarat. Muutamia puhelinsoittoja käsityö ja lasten asioissa kuuluu aina päivään. Opettajakin soitti, että keskimmäinen on avustajan kanssa TK.ssa. Maanantain jalkapallopelissä koulussa kolahtanut jalka oli alkanut koulussa turvota. Kotiin tulikin sitten kotiin nelijalkainen, joka oli saanut loppuviikon koulusta vapaata. Ei murtumia, mutta kipeä.
Siis mun ohjelmat meni uusiksi. Muutama puhelinsoitto ja sovittujen juttujen peruuttamiset loppuviikolle.
Illemmalla poika parkkeerattiin koipi pystyssä ruudun ääreen, vanhin vahdiksi ja minä puolukkametsään, kun oli seuraa ja paikka tiedossa. Tyttö oli kaverikylässä.
Vaikka minulla oli hirvikärpäsiä vastaan verkkotakki niin vielä tänä aamu yksi otus käveli lakanalla, yäk, missähän vaatteissa sekin oli piileskellyt. Puolukat olivat isoja suon laidalla hakkuuaukealla. Sieniäkin siellä olisi ollut, mutta joskus toiste sitten niitä.
Tänään vasta saan vietyä postiin arpajaisvoitot, joten tulossa kyllä ovat.
catariina
