Kaksi vuotta sitten olin juuri muuttokuorman ja lasten kanssa uuden elämänvaiheen alussa. Olin ostanut tämän talon, monenlaiset epäilyt pyörivät päässäni, miten selviydyn yksin lasten kanssa, miten käsityöyritykseni käy.
Tavaroiden kaaos oli pientä verrattuna omaan sisäiseen sekamelskaani, syyllistin itseäni ratkaisusta, joka vaikutti niin moneen ihmiseen.
Nyt kahden vuoden jälkeen hyppivät lapset tramboliinissa,
Kissa torkkuu milloin missäkin ja olen hiljaa kiitollinen, että kaikki on sujunut.
Kaksi vuotta on ollut täynnä uutta, jokaiseen aamuun on ollut hyvä herätä, takaisin entiseen en enää palaisi.
Käsityöyritykseni on muuttunut neule- ja lankapuolelta enemmän ompeluun, messuilla myymisestä oman Pienen Gallerian pyörittämiseen.
Kiitollinen olen terveydestä ja arjen voimasta, jota löytyy pienistä asioista, ystävistä ja näistä rakkaistani tässä.
Iloa jokaisen lukijanikin päiviin, teidän kanssa on monta hetkeä jaettu, tuttujen kanssa jo lapsuudesta asti.
Muistin taas yhden lapsuusmuiston. Riitta muistatko Sinä? Olimme kai ensimmäisellä luokalla, oli alkutalvi, kiipeilimme puuhun ja yritimme oppia lentämään. Sitten me kunnon pyhäkoulutytöt rukoilimme Taivaan Isää antamaan meille siivet, jotta voisimme lentää.
Yli viisikymmentä vuotta on kulunut ja mehän olemme lentäneet niillä siivillä läpi elämän, jotka silloin saimme ja lennämme edelleen.
catariina
