Loppuviikon palaverit vaativat veronsa. Pyörittelen asioita öitä myöten, kirjoitan muistiinpanoni puhtaaksi. En halua edes puhua kenenkään kanssa ennenkuin olen taas selvittänyt pääni. Suurena voimana oli se että en ollut yksin vaan lasten asioista kantaa huolta moni muukin. Se on yksi sijaisvanhemmuuden vahvuus verrattuna biologisten lasten asioiden selvittelyyn. Ei tarvitse yksin kasvattaa ja kuitenkin kasvattaa yksin, tukea saaden.
Eero oli lähes viimeisillä lomillaan intistä ja lähti koko päiväksi murkun kanssa Kolille laskettelemaan lauantaina. Pienemmät touhusivat pihalla ja seikkailivat kylätiellä ja metsissä koiran kanssa. Minulla oli aikaa ja hiljaisuutta ihan vain kerätä itseäni.
Muutama vanha asia vuosien , vuosikymmenten varrelta nousee mieleen kun joutuu uudelleen samankaltaiseen tilanteeseen. Jos palaveri alkaa sanoilla. "Me olemme huolestuneita..." niin minä menen lukkoon. Nousee mieleen vanhoja palavereja, joiden jälkeen en paniikkihäiriönomaisesti pystynyt muutamia ovia enää avaamaan.
Nuorten pahoinvoinnista puhutaan, sen seuraukset hirvittävät meitä. Huolestuneita pitkine kivityslistoineen ja vaatimuksineen istuu palavereissa." Kyllähän me teemme kaiken mitä voimme mutta kun nuori on vaikea, koti ei ole yhteistyökykyinen, kaverit.." Syyllisiä on helppo nimetä. Jälkipuinti on kalliimpaa kuin vierelläkulkeminen tänään.
Kyllä tämä tästä taas alkaa helpottaa, elämä on kuitenkin hiukan muutakin kuin palaveria.
Lauantai-iltana kävimme Pikkumatamin kanssa vielä Valamon kirkossa Vigiliassa. Olikin yksi piispa paikalla, joten tyttö viihtyi hyvin katsellessaan pappien pukuja ja juhlavaa palvelusjärjestystä. Välillä hän kipaisi myymälään hakemaan Valamon tikkarin. Minulle pysyvyys, rauha jostain joka on ollut samaa vuosisatojen ajan, oli juuri se mitä tarvitsin.
Lumi sulaa, aurinko lämmittää, meidän lintukodossamme eletään suurperheen iloja ja toisistamme huolehtimista. Eikä olla huolestuneita. Se ei johda mihinkään.
catariina
