Loppui se hiihtoloma vihdoin. Meillähän se kesti kaksi ja puoliviikkoa alkaen ensimmäisistä lomalaisista ja loppuen vasta nyt oman alueen lomaan.
Hyvä työntekijähän sairastaakin lomillaan, joten kun lapset olivat loppuviikon lomaperheissään niin minä podin kurkkukipua. Hyvät hiihtokelit tosin "pakottivat" bafusinin ja buranan avulla joka päivä ladulle.
Eilen illalla kävin vielä kuutamohiihdolla, sinisen hetken salaperäisessä tunnelmassa. Katselimme ketun ja jäniksen jälkiä, oravan ja pikkuhiiren pikkuisia jälkiä ja tutkimme hiukan isompia tassun jälkiä miettien onko tässä kulkenut se kylällä liikkuva ilves. Talvinen metsä on kiehtova, vaikka mitään tai ketään ei näy, eikä kuulu niin jäljet kertovat monesta kulkijasta. Ehkäpä se ilves tarkkaili hiihtäjää, ehkä hirvi seisoi hyvinkin lähellä puiden suojassa ja pupu oli pensaassaan turvassa.
Ladut ovat mahtavn hyvässä kunnossa, niitä riittää moneen suuntaan ja tuttu suo näyttää talvisessa maisemassa aivan erilaiselta.
Valo ulkona lisääntyy, talitintti alkaa jo viritellä lauluaan. Kevät lähestyy.
Valamon luostarin kirkko on pukeutunut mustaan ja violettiin paastonajan merkiksi. Eilen olikin erikoinen palvelus: arkkipiispa Paavalin säveltämät kirkkolaulut ym.
Latautuakseen ja jaksaakseen arjessaan ihminen tarvitsee monenlaista. Tuntuu, että nyt kurkkukivun jo hellittäessä olen levännyt luonnossa, kirkossa ja tavatessani ystäviä.
Vauvan nuttu on puikoilla, taitaa tulla mummolle kiire, pari viikkoa enää..
catariina
