Pari viikkoa on Pikkumatamin kissa ollut omilla teillään. Luulin jo, että naapurissa nähty ilves on luullut sitä jänikseksi ja syönyt sen. Surutyötä on tehty iltaisin ja Pikkumatami on kömpinyt viereeni nyyhkyttämään useammin kuin kerran. Eilen illalla soitti ystävä ja kertoi, että hän näki kissan.Tänään sitten koulun jälkeen lähdettiin kissittämään karkulaista. Tuoreita tassun jälkiä näkyi siinä missä se oli nähty ja jälkiä seurasimme erään aution maatilan pihapiiriin. Sieltä piharakennuksesta se löytyi likaisena, pelkäävänä ja laihtuneena.
Pikkumatami itki ja nauroi yhtä aikaa, minä tunsin kuumat kyyneleet poskillani pakkasessa. Lapsen ilo oli valtavaa, tuo hetki on ikimuistoinen.
Kisu sai kermaa ja purkkiruokaherkkujaan, illalla pidetään Lumen kotiinpaluujuhlat. Silmät sillä rähmii ja jokunen rupi on korvissa. Talven kovin pakkasyökin on sillä koettuna.
"Minä en enää koskaan voi olla iloinen, jos Lumi ei tule takaisin "
"Eikö Lumi rakastanut minua kun se lähti pois?"
"Enkö minä ole tarpeeksi silitellyt sitä kun se lähti pois?"
Ja hetki sitten "Nyt minä olen aina iloinen"
Kiitos kaikille myötäeläjille kissan katoamissurussa, en ole siitä tänne kirjoitellut, mutta moni sen tiesi. Erityinen kiitos Josefinalle, joka olisi ollut valmis luopumaan yhdestä kissastaan. Nyt Tinka saa jäädä hänen hoitoonsa.
Elämässä on suurempiakin poistuvia asioita kuin yksi kissa, mutta juuri tälle lapselle en enää olisi toivonut surua kissasta.
catariina
