Me olemme omistaneet itsellemme läheisen suon, seuraamme sen elämää viikko viikolta. Aina löytyy uutta.
Pienten sammakoiden joukot valtaavat suo-ojan rannat, miten ihania minisammokoita ne ovatkaan. Pikkumatami suunnitteli, että pitää suudella niitä kaikkia, jospa se prinssi löytyisi. Minullekin ehdotti sitä urakkaa.
Suolampi antoi eräänä iltana onkijalle kivan saaliinkin, kissoille särkiä ja me herkuttelimme voissa paistetuilla ahvenilla. Poika totesi, että ovat parempia kuin kalapuikot. Liian harvoin tulee oikeaa kalaa laitettua.
Pikkuahvenet nyljen, se on hiukan nopeampaa kuin suomustus, mutta aikansa menee siinäkin. Mietin samalla, mihin minulla on kiire, viimeistään uusien perunoiden kanssa niitä syödessä vaivannäkö unohtuu.
Juolukka on lapsille uusi tuttavuus, sen sinisiset marjat värjäsivät sormet ja suut.
Parasta minun mielestäni oli kuitenkin parin tunnin suolla rämpimisen jälkeen kun sain illalla laittaa purkkiin keltaista suon kultaa: lakkoja, hilloja, muuraimia, linttejä.. mitähän muita nimiä sillä marjalla onkaan.
Ja tottakai suoretkellä tehdään ulpukkahelmet, istutaan pitkospuureitin varrella olevalle penkille, nähdään kurjet ja kuikka.
Jos kerran ei kesä anna hellettä niin nautitaan siitä mitä vastaan tulee.
catariina
