Laivakokkityttö lähti eilen lentäen  Istanbuliin,  työt odottavat  laivalla. Onhan se hiukan erilaista kuin pieni lounasravintola itärannikon satamakaupungissa. Tai edelliset  laivatyöt rahtilaivojen keittiössä.
Haikealta  minusta tuntuu aina kun joku lapsista on merellä. Neljällä heistä on merenkulkualan koulutus.

Aloiteltiin pihan haravointia pikkuplänteistä, joista lumi on jo sulanut. Aktivoin kaksi  innokasta haravan, lapion ja kottikärryjen kanssa hommiin. Tein itse ompelutyötä työhuoneessa ja kurkistelin välillä ikkunasta  miten  heillä sujuu, suuremmat  äänet toki kantautui sisälle asti, siitähän tietää missä lapset ovat.

Upposin kiinnostavaan työhöni  täysin, unohdin  pihatyöläiset. Havahduin hiljaisuuteen haravointityömaalla.
Äkkiä ovelle ja yllätys yllätys työtä kyllä tehtiin oikein voimien takaa, mutta ei haravointia.

Keskellä nurmikkoa oli kuoppa. Mullat  nurmikolla. Kuopan vierellä kaksi tulevaa onkijaa  kaivavat  matoja kesää varten valmiiksi. Keskellä nurmikkoa. Eihän sitä edes paljon ole, enkä minä kyllä mikään (pihankaan) siisteysneurootikko ole.
Olisivat silti kaivaneet talon toisella puolella, siinä missä koira on kaivanut jo  hyvät alut valmiiksi, eikä tuolla  tien vierellä, jota haluaisin pitää edes hiukan "edustuskunnossa".

Ehkä siihen kuoppaan voisi istuttaa kuusen, pikkutaimia on  metsänreuna täynnä.
Siinä on sitten vaan  se vaara, että kuusenistutus alkaa enemmänkin pikkuapureita viehättää.

catariina