Pikkumiehen silmälasit olivat jo kokeneet monta kohtaloa. Sankaa oli ihan liikkeessä ehditty muutaman kerran jo vaihtaa, aina erinäköinen aisa kannatteli aikansa, kunnes taas niille tapahtui jotakin, ihan tietoisesti tehden tai viattomasti tietämättään...viimeiset korjaukset tein kuitenkin klemmarista taivutetulla "lastalla", ohuella rautalangalla ja pikaliimalla..ei aina jaksa ajella kymmeniä kilometrejä uutta sankaa hakemaan, jos toinen ihan tahallaan hiukan vääntää.
No nyt kuitenkin oli näöntarkastus ohjelmassa. Ja uudet muodikkaat sangat pojalle tulossa ja lupaus ilman pyytämistä, että en minä enää tahallani riko. Ehkä se joskus on tottakin.
Minä pääsin siis taas käymään kirpparilla ja löytyi kevään väriä keittiöön. Eurolla retro-henkinen pannumyssy.
Sekä yksi verho tai mikähän tämä kangas on ollut. Kotimaista kuitenkin.
Tästä palasesta nousi voimakas muisto. Opiskelin 1969-73 Porin Diakonissalaitoksessa. Siihen aikaan oli asuttava nuo vuodet sisäoppilaitoksen asuntolassa. Huoneet oli suunniteltu kolmelle tai neljälle tytölle. Laverisänky, yöpöytä sekä iso pöytä ja neljä tuolia kuului sisustukseen, muistaakseni. Jääkaappi oli yhteiskeittiössä käytävän varrella, jossa myös suihkutilat.
Huoneissa oli myös peili. Se oli n.20 senttiä leveä ja korkea suikale, josta piti aina tarkstaa onko hameenhelma suorassa. Meitä sisaroppilaista kai kasvatettiin pois turhamaisuudesta.
Niiden huoneiden sisustukseen kuului kangaspala seinällä.Sen värit oli sovitettu päiväpeittojen ja verhojen väreihin. Tuollaisia isokuvioisia värikkäitä kankaita ne olivat. Muutamat muistaakseni ihan kauniitakin. Joskus huonekuntaa onnisti ja saimme vaihdettua pyykkiasioita hoitavalta Ritvalta uuden kankaan seinälle, ihan oman maun mukaan. joskus taas jonkun pinna petti ja porukalla ostettiin oma kangas. Minulla oli hempeä vaaleansininen kangaspala, jossa oli pieniä kukkia, se seurasi vielä omaan ensimmäiseen kotiinikin ja taisi muuttua lasten lakanoiksi joskus kauan myöhemmin.
Viimeisen opiskeluvuoden asuimme Metsämökissä, se oli erillinen rakennus diakonissalaitoksen tontin reunalla. Talossa oli asuntoja, joita nykyään sanotaan soluiksi. Siis oli kolme huonetta ja keittokomero sekä suihku. Emme edes ajatelleet, että se oli ahdasta, meitä asui siinä 7 tyttöä. Huoneisiin ei mahtunut kuin välttämätön, muuta ei tarvittukaan. Asuntolanhoitaja kävi katsomassa onko paikat kunnossa ja kai meillä oli jonkinlaiset sisääntuloajatkin. Muistan ainakin, että joskus rakenneltiin nukkuvia möykkyjä sänkyihin ja hiivittiin omille teillemme.
Kerran koko tyttöjoukko joutui tiukan paikan eteen. Asuntolanhoitaja oli tarkastuksessaan löytänyt siiderin jääkaapista. Kuulustelua ja tunnustamista, katumista ja harmittelua kun ei tullut mieleen, että siideri on kiellettyä...seuraavat siiderit pidettiin sitten patjan alla piilossa.
Yhteinen puhelin oli eteisessä, jossa kaikki kuulivat mitä siihen tuli puhuttua. Jos odotti jotakin puhelua, oli paras istua käytävällä, ettei saanut kyselyitä kuka sulle soitti, mikä mies ? Ja jos sattui vastaamaan puhelimeen kun joku mies soitti niin ,kikatellen pyydettiin oikeaa punastelevaa tyttöä paikalle, voi sitä juorujen ja supinoiden määrää, joka seurasi häntä, kenelle miehen puhelu tuli. Ja me olimme kuitenkin kaikki jo yli 19 vuotiaita, se oli alaikäraja aloittaa opiskelu.
Ihanne diakonissahan oli siihen aikaan vielä naimaton. Opiskelun alkaessa oli sääntönä, että opiskeluaikana oli kiellettyä mennä edes kihloihin.Se sääntö sitten purettiin meidän aikanamme.Mutta olimme niin innostuneita, niin varmoja kutsumuksestamme, että emme pahemmin kapinoineet opiston sääntöjä vastaan.
Meillä oli turvallinen nuoruus, rajat ja ohjaus.
Taidan ripustaa tuon kankaan seinälle, kun se tällaisia muistoja toi mieleen.
catariina
