Se herätti minut vaativasti muutaman kerran yöllä,  haiseva läjä oli häirinnyt sen unta.  Minun uneni ei ollut sitten kai kovin syvää. Ensin luulin, että puhelimen akku tai tekstiviesti piippaa, mutta järkeilin, että niihin ei tarvi yöllä reagoida.
Vaikka otus ei ole edes minun, niin minun pitää sitä hoivata. Niinhän siinä aina käy.
Nuo vanhat kotilemmikit,  koira ja kissat ovat kyllä helppoja ja tuttuja tähän uuteen verrattuna. Koko ajan pelkään, että unohdan jotakin ja se mokoma  sairastuu tai jopa kuolee..hirveä katastrofi tytölle.

Pikkumatami on joulusta asti säästänyt  saadakseen sen, kun kaikilla kavereillakin on. 
Tuossa se nyt on pöydän kulmalla,  päivähoidossa, kun kouluun sitä ei saa viedä.
Niin  varmaan joku arvasikin jo että Tamagotchi se siinä pause päällä kököttää. Nyt sentään opin jo sen pausen laittamaan, jotta ei tarvi koko ajan käydä ruokkimassa tai siivoamassa. Kovin huonotuuliselta se näyttää, miksikähän?

Aikuislapset tietenkin muistavat miten vastaan olin aina näitä  virtuaalijuttuja lemmikkeinä. Punatukkainen tyttöni muisteli Tampereen reissulla, miten hän sai jonkun kaverin vanhan  Tamagotchin kun minä en antanut hänelle  uutta.

Edelleen olen samaa mieltä, että ei se voi olla lemmikki ja kyllä Pikkumatamillekin oma  Lumi-kissa on kaikkein tärkein, mutta , mutta kun kaikilla kavereillakin on ja kun hän säästämällä säästi siihen  rahaa, niin  siinä se nyt on ja minun pitää opetella ensin sen hoitaminen.

No otetaan se nyt sitten vaikka dementian torjuntana vai lieneekö ajatusmaailmani lopullisesti  pehmenemässä.

catariina