Älkää nyt naurako minulle. Muuta katsottavaa ei kirjastoauton hyllyssä ollut. Siis vietin ensin perjantai-illan Kultalammen seurassa. Katharine Hepburn ja Henry Fonda. Kolmen Oskarin ihmissuhdetarina, kauniit maisemat, verkkainen eteneminen, juuri sopivaa  aina silloin tällöin katsottavaksi tällä iällä neule kädessä.
Sitten eilen oli vuorossa Niskavuoren Heta. Klassikkoa suomalaiseen tyyliin. Senkin voi katsoa monella tavalla, juonihan ei ole kovin kummoinen, esitystapa aikansa mukainen, mutta henkilökuvaukset herkullisia.
Molempien elokuvien loppu oli samanajatuksinen, kuoleman lähestyessä tajuttiin rakkaus ja toisen ihmisen arvo.
Mietin yhtä ihmiskuvaa, joka nousi vahvana esiin. Heta kovana ja kaikkea hallitsevana, valmiina lähettämään poikansakin sotaan. Ja samanlainen kuva Kultalammen Normanista, itsepäisesti erikoinen, riskejä ottava, itsekeskeisyydessään ärsyttävä.
Miksi elämä muokkaa hetoja ja normaneja, moni  kulkee koko elämänsä kovuuden ja kylmyyden kuoressa, kaiken tietävänä, kaikkea hallitsevana, toisia alistaen.
Entä kun kuori lopulta murtuu, löytyykin kipeästi rakkautta kaipaava  aito ihminen, joskus vain liian myöhään kuten Hetalle kävi. Akusti oli jo kuollut. 

Tänään mietin myös paastonaikaan liittyen elokuvien herättämiä ajatuksia, käsitteitä:  ylpeys, oikeassaolemisen pakko, toisen ihmisen ja hänen arvojensa kunnioittaminen, ei vain hyväksyminen, vaikka hän ajattelisi, toimisi  ja uskoisi eri tavalla  kuin minä.
Sitä kun on niin helppo olla olevinaan oikeassa. Nöyryys on paljon vaikeampaa.

Huivitkin edistyi mukavasti, ja nyt lumitöihin, lapset kävi äsken ottamassa aura-autolta lumisuihkun, joten tien ja pihan väli pitää kolata, siinä on  kiva kynnys.

catariina