Pikkumies täyttää tänään 12 vuotta. Me aloitimme juhlimisen jo eilen viettämällä päivän Joensuussa. Käytiin vähän hankkimassa tarpeellisia tavaroita, joista osa oli synttärilahjoja, kuten laskettelukypärä ja -lasit.

Joukkoomme liiittyi myös vuosi sitten  meiltä toiseen kotiin muuttanut tyttö. Menimme yhdessä syömään kiinalaista ruokaa ja lapsilla riitti tarinaa keskenään niin, että  sain istua hiljaa, pala kurkussa. Ikävä nousi väkisin, vaikka  nyt tässä elämäntilanteessa tiedän, että näin on parempi. Reilussa viidessä vuodessa nämä lapset kuitenkin kasvoivat sisaruksiksi. Onneksi  saamme pitää yhteyttä ja tavata.

Päivän kohokohta oli elokuva Joulutarina, joka tuli joukolle yllätyksenä. Pakolliset naposteltavat kädessä me viisi istuimme hyville paikoille, Amanda oli eka kertaa elokuvateatterissa.

Joulutarinan alku kolahti. Silmiäni poltti, kun pieni poika jäi  orvoksi ja asuikin sitten aina vuoden kerrallaan  eri perheessä. Mietin siinä istuessani,  miten nämä minun  lapseni elokuvan  kokevat. Joillakin on  monta eroa, monta muuttoa, monia aikuisia ollut matkallaan. Voivatko he koskaan luottaa pysyviin ihmissuhteisiin, osaavatko he kasvaa vastuullisiksi vanhemmiksi tähän maailmaan.

Illalla nukkumaan käydessämme Pikkumies sanoi, -minä haluaisin olla kuin tuo poika ja tulla isona Joulupukiksi.

Elokuva on hyvä, minua se puhuttelee vieläkin.

Tänään on sitten syöty kakkua ja  vietetty ihan rentoa adventtisunnuntaita kuunnellen radioista Hoosiannaa.

catariina