Eilen aamulla tein lähtöä ihmisten ilmoille täältä mökistäni. Kampailin hiuksiani ja ripustin korviksetkin. Pikkumies katseli touhuani ja sanoi sitten: Sinä olet nyt kaunis. Vastasin "Vai niin" ja mietin mistähän nyt tuulee, mitä poika haluaa. -Poika jatkoi.: "Sano Kiitos"
No tietenkin poika sai odottamansa halin ja lähti reippaasti koulubussiin.
Minä jäin taas miettimään. Omaa riittämättömyyden tunnetta, joka aina tällaisessa tilanteessa nousee jostain kaukaa lapsuuden, nuoruuden piilotetuista komeroista. Pitäisi vielä enemmän tehdä sitäjatätä..sitten kaikki onnistuu.
Nämä lapset tarvitsevat niin paljon kasvaakseen ihmisiksi. Olenko itsekään vielä edes kasvuni alussa.
Kun poika joutuu hakemaan huomionsa negatiivisin keinoin, kiukutellen ja uhmaten, silloin kyllä huomaan hänet hyvin vahvasti. Mutta kun hän lähestyy minua positiivisesti, en osaakaan ottaa sitä vastaan.
Ongelma lapsen käytöksen kanssa ei ole lapsessa vaan minussa.
Eilen kävin pikaisesti kahden ystäväperheen luona. Toin kangaspuut, jotka olivat olleet lainassa, sain säkillisen koirankarvaa, josta tulee joskus lankaa. Kiitos ystäville lähellä kulkemisesta vuosien ajan.
Tänään Pikkumatamilla on Käsityökouluilta, taidan samalla tilata kangaspuihin loimen. En mitään myyntityötä ajattele kutovani, jos vaikka varaisin mustan poppanaloimen, siinä voisivat sitten kokeilla kutomista lapset ja lastenlapset ja saisin vanhat poppanakuteet käytettyä pois.
Tässä on kyllä vielä haastetta. En ole koskaan kasannut puita, loimen laittamisessa olen ollut vain mukana ja siitäkin on hirveän monta vuotta.
catariina
