Eilen kävin viimeistä kertaa vanhassa kodissa. Kaupat on tehty, avaimet luovutettu. Uusi pieni poika sisaruksineen saa leikkiä hiekkakasassa, leikkimökissä, keinua männynoksakeinussa.

Kuljin pihassa, kaivoin muutaman perennajuurakon vielä mukaan, talossa sisällä oli vierauden tuntu pienen maaliremontin jäljiltä, se ei enää tuntunut omalta. Mutta piha. Se on ollut minun maailmani, pakopaikkani.
Muistelen eläimiä, koiria, kissoja,  Ellun poniakin, joka söi sen ainoan omenan , joka kerran ennen myyrien tuhotöitä kasvoi omenapuussa.
Katson metsänreunaa, siellä oli kanilani, kymmeniä  pupuvauvoja kesäisin ja ihanat isot  pörröturkit angoraa kasvattamassa. Oli vuohiakin, lypsin maitoa niistä. Ja ne pienet kilit, jotka juoksivat milloin missäkin.
Siiripossu kasvatettiin ja syötiin eräänä jouluna.
Kanoja, kukko, hanhet, kalkkunat. Kaikenlaista touhua. Elämää.
Kesälapsia, joille toivottavasti jäi kaunis muisto lomasta maalla.
Omien lasten 18 vuoden lapsuus, kasvu nuoruuteen ja muutto pois kotoa.

Muistan jokaisen perennan, pensaan, puun, kaikki olen taimesta kasvatellut ja taimet saanut ystäviltä, sukulaisilta. Vanhoja perinnekasveja.
Nyt niin villiintyneitä, syyslepoon asettuvia. Sanoin pihalleni hiljaiset jäähyväiset, en enää jaksanut sitä hoitaa. Silmissäni kuuma polte.

Siellä on monta pientä  lemmikkieläinten viimeistä lepopaikkaa, tärkeimpänä Irlaninsusikoira Netta 13 v. On pupujen hautausmaa, on pienen hiiren hauta. Marsuja, hamstereita, voi mitähän lapsilla ei olisi ollut.
Nyt vain muistoissamme.

Vielä katson järvelle. On syksy. On aika lähteä.

catariina