En jaksa nyt kuvia laitella, mutta tässä  kunnon kotikahvia juodessa  on ihan pakko saada kirjoitella.
1800 km tuli auton mittariin ja  ukko on kuorsannut tyytyväisenä omassa sängyssään jo pari tuntia. On aika rankaa vaunu perässä körryytellä monen tien kautta Rovaniemelle ja takaisin.

Käsityömessut tuntuivat laimeammilta kuin viime vuonna, ehkä olisi hyvä, että messuja ei olisi joka vuosi. Me samat myyjäthän sitä liikkeellä ollaan pääasiassa saman tuotevalikoiman kanssa, vaikka ei minullakaan montaa samaa tuotetta mukana ollut kuin viime vuonna.Olen silti ihan tyytyväinen messukokemukseen.

Torstaina kun lähdettiin niin vietiin ensin Amanda Vanhimman tyttären luo, ja pikkulikka olikin höpöttänyt siellä juttujaan kolme päivää niin, että tädin korvissa jo yölläkin soi siskontytön pulina, on hiukan vilkkaampaa sorttia kuin pohjalaiset serkkunsa.
Kun kerran reitti vei Kemiin niin eihän siitä ollutkaan kuin pikku poikkeus käydä ulkomailla, joten pysähdyttiin Haaparantalaisen marketin pihaan syömään, kun oltiin ensin ostettu naapurimaan ruokaa vaunuun. Ukko halusi niitä pitkiä nakkeja joita Suomesta ei saa.
Ja kivassa aurinkoisessa säässä sitten matka jatkui. Poroja nähtiin tien vierellä, joutsenia ja kurkia muuttomatkallaan.
Metsät alkoivat olla lumisempia kun napapiiri lähestyi.
Tavarat sisään, osasto kuntoon ja sitten istumaan iltaa vaunulle, jonne sain  vieraaksi lapsuuden ystäväni ja miehensä  Pellosta. Yhdessä aloitettiin  kansakoulua Lempäälässä 1957, ystävyys  jatkuu välimatkasta huolimatta. Kiva oli tavata pitkästä aikaa.

Lauantaiaamuna sitten oli kymmenen senttiä uutta valkoista lunta maassa kun varovasti avasin vaunun rullaverhot. Mieleen tuli heti, että täältäpä ei kotiin lähdetä ennenkuin lumi sulaa koska on kesärenkaat autossa ja vaunussa. Haaveilin jo mielessäni  Lapin lomasta.

Lauantaina kävikin messuilla paljon väkeä, muutamia viime vuotisia asiakkaita kävi hakemassa lankaa. Ero esim. Helsingin messuihin on siinä, että saa ihan oikeasti jutella ihmisten kanssa, käsitöistä ja joskus  kaikesta mikä vaan mieleen tulee. Minulle vuorovaikutus on aina hyvin tärkeää, jos kukaan ei pysähtyisi ja  jäisi juttelemaan voisin yhtä hyvin  myydä näitä tuotteita nettikaupassa. Minulle ihmisen kohtaaminen on aina tärkeää.
Olen "entisessä " elämässäni tehnyt työtä, jossa oli tarkoitus kuunnella. Joskus tuntui, että en kohdannut ihmistä aidosti, että se työrooli, virkamuuri, mikä milloinkin, esti  aitouden. Nyt käsityöläisenä olen saanut kulkea monen kanssa pienen pätkän tätä maailman matkaa, yhdessä iloiten tai itkien. Joskus täysin tuntemattomalle on helpompi jutella, enkä tuo esille  ammattiauttajan koulutustani. Iloitsen, jos jollakulla on  parempi mieli lähtiessään eteenpäin, myyminenkin unohtuu.

Olen jättänyt näin pitkälle kertomukseni yllätyksestä jonka  sain. Pikkumatami sanoi  kaunis karkkirasia kädessään, että miten ne tädit minulle toi tuliaisia, kun en heitä tunne.. en viitsinyt kertoa, että tädit taitavat tuntea sinut..Ukko ja mie saatiin  pikku pussi kahvia, ja se juotiin vaunun hämärässä tunnelmassa auringon laskua katsellessa Ounasvaaralla. Kiitos Muoriska ja kumppanit!

Minä en kaupunkia tällä kertaa jaksanut katsella, Rovaniemellä ollaan käyty aika monta kertaa aiemminkin, ihan loman merkeissä. mutta Pikkumatami kävi tietenkin ukon kanssa tapaamassa Joulupukkia. Hyvin oli tapaaminen sujunut, matkan kohokohta se oli lapselle.

Ostoksia tehtiin kolme. Pikkumatami osti käsinukkekissan, ukko lappilaista saapasrasvaa ja minä  lankaa.
Jos vaikka ne baijerilaiset sukat neuloisin minäkin.

Takasin lähdettin samaa reittiä eli Kemistä Haaparantaan... ja lapsille tuliaisiksi samoja karkkeja mitä täälläkin myydään paitsi erilaisessa pakkauksessa. Ja sellaisia äglömakeita marsipaani-ja kookosleivoksia, joita aina pitää Ruotsinmaalta ostaa.
Sitten kartanlukija töppäsi. Eli olin kaikki automatkat neulonut ympyrätakkia, enkä millään opi sitä  kuviota ulkoa, joka kerroksen alussa pitää aina tarkistaa ensin nuotit..  Siis Oulun kohdalla oltiin liikenneympyrässä vauhdilla menossa ja ukko kysyy että Jyväskyläänkö.. ei vaan Kokkolaan sanon minä katse neuleympyrässä. Ja Raahen kohdalla havahduin, että missäs se Liminka on?  Limingan läpihän me Ylivieskaa kohti  ollaan kai menossa, miksi tuossa lukee Raahe 4 km???
Ukko murahtaa, että ei tässä mitään Liminkaa... Minä vaan ajan autoa.
Sitten soitin Vanhimmalle tyttärelle, alkoi olla jo puoliyö, että me ollaan eksytty eikä ole karttaa, ei paperilla eikä tietokoneella.. No ajakaa Kalajoelle ja siitä sitten Ylivieskan kautta  heillepäin.
Tulihan siitä n. 100 km kierros läpi Pohjanmaan rannikon. Joskus valoisana aikana ja virkeänä se olisi ollut ihan kiva, mutta nyt oli hyvin hiljainen (=kiukkuinen ja väsynyt)  mies ratissa ja  kartanlukijalle ei enää käsityö maistunut, pikkumatami nukkui.
Yö Vanhimman tyttären luona ja vielä loput 430 km kotiin. Kuka tyhjentäisi tavarat vaunusta?

Kotona oli kaikki kunnossa, kai sitä kylältä kuulee lähipäivinä mitä täällä  on mahdollisesti tapahtunut, sitä odotellessa nukkumaan

catarina