Varmaan tuttua kaikille vanhemmuudessa eläville, aina ei jaksa/ ehdi lähteä lasten kanssa ulos  ja silloin pitää päivystää ikkunoissa. Kun rakensimme tämän talon  oli toivomukseni saada tarpeeksi ikkunoita joka suuntaan, että näen järvelle ja metsään,  nyt jo nurmettuneille pelloille ja vanhan kyläkoulun suuntaan. Jos  ketään lapsista ei hetkeen näy tai kuulu niin vanha partiopillini soi kolme kertaa  ja lapset palaavat pihapiiriin. Toimii paremmin kuin ääni käheänä kiljuminen.
Mutta ikä alkaa kai painaa, kun aika tuntuu kuluvan nopeammin kuin huomaa, lapset ehtiikin olla poissa silmistä liian kauan, seikkailun halu,  reviirin laajennus, mitä milloinkin pieneen päähän pälkähtää. Ja kolme päätä keksii kolminkertaisesti. Kai ne ovat sitten huonosti kasvatettuja ilkimyksiä, kun  eivät muista ohjeita ja minä vielä höperömpi laiskimus kun en tarpeeksi valvo.

Tänään taas lapset karkasivat, olin pyykillä alakerrassa, kuivasrumpu alkoi savuta, liekki leimahti, sulake kärähti sammuttaen valot ja molemmat pesukoneet. Se siitä kuivausrummusta, maanantaina pitää ostaa uusi, olihan tuo jo vuosia palvellut. Ja lapset unohtuivat taas kerran.

Minusta on tänä talvena tainnut tulla sosiaalisissa arkipäivän suhteissa erakko, on ollut ongelmia lasten kanssa, on ollut niin paljon kaikenlaista, jota pitäisi jaksaa. Kotona on hyvä olla, kotona ei ahdista. Säpsähdän  jokaista työpuhelimeni pirahdusta, siihen ei  tule koskaan mitään hyvää, siihen vastaamisen jälkeen  muurit ympärilläni kasvavat joka kerran suuremmiksi. On paikkoja, joihin en haluaisi astua sisälle, on ihmisiä, joita en halua tavata. Mutta pakkoja on työn takia ja pakottavimmat pakot on pakko kohdata.
Valitsen yhä tarkemmin mihin aikani käytän, ketä haluan tavata, kenen kanssa oikeista asioista  juttelen.

Tässä maailmassa on niin paljon oikeassa olevia ihmisiä, heitä, jotka osaavat ja tietävät paljon, jotka ovat niin tehokkaita ja tarmokkaita,  on vaikeaa yrittää elää omaa elämäänsä hyväksyen, että minä olen tällainen, niin monessa rikki, riittämättömyys kaatuu päälle, monien minulle vaikeiden asoiden hyväksyminen ja hoitaminen työntää syrjään ne asiat, joita itse ei pidä niin tärkeinä, mutta jotka jonkun muun mielestä ovat aivan ehdottomia.

Lauantai-ilta, kolme  nuorinta vain kotona, paistellaan pipareita, Amanda haluaa tehdä taikinasta matoja ja Pikkumatami sydämiä, pikkumies 11v. taas tekee mitä vain, että saisi pelata pleikkaria.Siivosikin huoneensa tehokkaasti.
Kaksi poikaa on Kuopiossa judoleirillä ja lukiolainen jäi viikonlopuksi kaupunkiin, rauhallista on.

Vinski vanhaherra nukkuu taas onnellisena  kun  Ellu lähti tänään rotikanpentunsa kanssa pois, veivät Amandanäidin kanssa taas yhden muuttokuorman rannikkokaupunkiin, pian Amanda pääsee uuteen kotiin ja uuteen hoitopaikkaan, nyt vielä on mummolapäiviä ilman kiirettä lähteä mihinkään aamuisin.

Kiireettömyyttä, pakkojen vähentämistä  odotan elämältä. Sitä haluan nyt lapsillekin  tarjota.

catarina