Olen  miettinyt yksikseni ja monen ihmisen kanssa puhelimessa  viime päivien joitakin  tapahtumia kylällämme. Pojat ovat aina poikia ja kokeilunhalua riittää. Meidän kotikylä on hiukan erikoinen, kun täällä asuu aika monta lasta  sijaisperheessä.  Se vaikuttaa  kyläkoulunkin oppilasrakenteeseen ja  saamme  usein  kokea miten koko kylä kasvattaa. Toisen lapsi on yhtä tärkeä kuin omassa ruokapöydässä istuja. Asiallisesti viesti kulkee ja  poikien temput tulevat  päivänvaloon. Vain sillä tavoin on mahdollisuus vastuulliseen kasvuun kohti yhteiskuntakelpoisuutta.

Kipeää se tekee puristaa totuutta itkua vääntävästä "koviksesta", mutta vain totuus voi tehdä vapaaksi. Ja toivon sydämestäni, että valoon tuodut asiat  vapauttavat eivätkä syyllistä ketään, että lapset oppivat mikä  on oikein, esimerkkinä että, me  aikuiset olemme  aikuisia totuuden etsinnässä.

Juttelin erään äidin kanssa ja nousi esille kipeä kysymys, josta puhuimme jo vuosia sitten. Miten lapsi saa omantunnon? Miten hän oppii erottamaan sisimmässään oikean ja väärän?

Positiivisessa hengessä, lyötyä lyömättä, syyllistämättä edes itseäni, yritän rakastaa.

catarina