Meidät suomalaiset, ainakin mun ikäpolven ihmiset on vielä kasvatettu ankaran luterilaisuuden syyllisyyteen. Ehkä mun nuoruuden taustat on tavallista syyllistävämmät. Monen elämää ja elämästä iloitsemista varmaan hallitsee ja rajoittaa alitajuinen syyllisyys, minun ainakin, vaikka tiedostan sen ja järkeilen sitä tunnetta vastaan.
Nämä pohdinnat tuli mieleen kun Pikkuveli kertoi pesseensä puhelimen farkkujen taskussa. Eikä siitä ole kuin pari kuukautta kun yhdelle puhelimelle kävi samoin ja vielä alkuvuodesta yksi.
Minähän tein itseni siihen syylliseksi, tietenkin -miksi en ole opettanut lapsille kotona aikoinaan , että housun taskut tarkistetaan ja tarkistetaan ennen pesua. Toisaalta muistelen, että onhan siitä kai joskus puhetta ollut, mutta ehkä muistan väärin. Kun oli kahdeksan lasta yhtäaikaa kotona vuosien ajan niin ehkä joku jäi kuulokentän ulkopuolelle kun yhteisiä ohjeita elämässä selviämiseen päivittäin jakelin ja jakelen.
Samoin kun opettaja soittelee kotiin kouluongelmista niin syyllisyys nostaa päätään, -vielä enemmän -vielä paremmin mun pitäisi kotona asioita hoitaa.
Kaikki leireille ja lomille ja liikuntajuttuihin unohtuneet vaatteet ym ovat minun vikani. Kun lapsi livahtaa kouluun likaisissa lempivaatteissaan, vaikka ne piti jo viikko sitten viedä pois huoneesta pyykkiin.. ja lista on loputon.
Mutta sen kaiken syyllisyyden ja tekemättömien töiden , sen riittämättömyyden vastapainona lienee ilo olla oma itsensä. Elää arkea impulsiivisen vapaasti, löytää lapsi itsestään, joka iloitsee hetken pienistä asioista.
Vastuitaan unohtamatta, mutta turhaa syyllisyyttä kantamatta.
catarina
