Äitienpäivä on illassa, meillä oli aika rauhallista, vasta edellisenä viikonloppunahan lapset olivat kotona. Syötiinkin vaan Oton rippijuhlien pakasteesta otetut kaakkujen jämät. Koulussa oli askarreltu perinteiset kortit ym.
Olen toivottoman huono valokuvaamaan, mutta tämä ei ole kuvausblogi. Tuo lyijykynäpiirros on italialainen vuodelta 1976, kuva äitiyden myytistä, jota itse hiukan vierastan. Äitiys on vaikea asia, ihana asia, ja hyvin moniselitteinen juttu.
Lasta ei tarvitse synnyttää ollakseen äiti, äitiys on aina erilaista. Tänään kahvia minulle kaateli "pieni punatukkainen tyttöni", nyt jo aikuinen ja omassa elämässään. Mutta muistan kun juna heidät toi, ensin kesälapsiksi, punatukkaisen ja suklaasilmäisen, kaksi pientä tyttöä vaaleanpunaisissa lenkkareissaan.
Minun yhdet lempikirjani ovat lapsesta asti olleet Anna-sarja ja Runotyttö-sarja. Olin aina haaveillut punatukkaisesta tytöstä, ja olisin halunnut ruskeasilmäisenkin lapsen. No juna heidät meille toi, siitä on jo kauan ja elettiin yhdessä pienestä koululaisesta murrosiän kautta aikuisiksi. Juhlamekkoni rintapielessä on neljä lyyraa, viimeisimmän sain punatukkaiselta tytöltäni, siitä olen hyvin ylpeä.
Suklaasilmäinen tyttöni soitti aamulla ja juttelin myös suklaasilmäisen pikkumiehen kanssa, mummous on makee juttu...
Mietin taas kerran mitä olen ollut äitinä kahdeksalle jotka olen synnyttänyt ja näille kuudelle laina-lapselle. Olen ollut minä. En muuta. Tavallista elämää iloineen ja vaikeuksineen, väsymistä ja turhautumista. Ja useinhan äitiys on vain työtä, pyykkiä, ruokaa, siivousta, rankkaa kuljettamista kun asutaan 30 kilometrin päässä kaikesta. Mutta se kaikki on kasvattanut minut siksi ihmiseksi, joka nyt olen.
Minulta kysytään miten jaksat noin isoa perhettä, kotona on ollut yleensä 6-8 lasta koko ajan. Pelkkä äitiyden myytti, rakkaus lapsiin tai halu tehdä tätä työtä ei riitä arjen voimaksi. Ajattelen niin, että kun kokee itse olevansa rakastettu niin voi jakaa rakkautta eteenpäin. Kun kokee olevansa hyväksytty on helppo hyväksyä läheisensä. Itsensä oppii tuntemaan vain toisen ihmisen kautta. Toinen ihminen on peili, josta näemme itsemme.Siinä ei voi huijata itseään.
Siis olen juuri se millaiseksi lapset ovat minut kasvattaneet ja miten peili on sen vahvistanut. Jos alkaa miettiä sitä kaikkea mitä olisi voinut tehdä toisin tai paremmin on se loputon turhautumisen ja tuskan suo.
Minä olen tällainen ja iltaisin kun teen tiliä päivästäni saan itseänikin armahtaa.
catarina
