Tänään on neljä vuotta blogini aloituksesta. Tekisi mieli kirjoittaa hienoja tilinpäätöksiä ja puhua kaikesta kivasta mitä blogi on minulle antanut. Jospa vain muutama päällimmäinen ajatus. Ihan ajatuksenvirtana, suunnittelematta sen kummemmin.
Käsityön yleinen arvostus on noussut viime vuosina. Ihania juttuja löytyy kokeiltavaksi. Blogeja on syntynyt varsinkin nuorten naisten energian myötä valtavasti lisää. Minulle ovat edelleen erityisen tärkeitä ne blogit, joita luin jo ennen oman blogini aloittamista tai jotka syntyivät samoihin aikoihin. Silti löydän uusia blogeja, en halua, että kiireiden keskellä jäisi blogit kokonaan lukematta ja kommentoimatta. Silloin häviäisi tämä vuorovaikutteisuus kokonaan.
Ihmisen kasvu ihmisyyteen, siinä yksi ajatukseni, jota aina välillä sivuan. Mitä se sitten tarkoittaakaan, etsin itseäni ihmisenä ihmisten joukossa. Tässä arjen, välillä työläässäkin tarpomisessa on niin monesti ollut rentouttavaa vajota hetkeksi blogimaailmaan ja haaveilla lankojen ja mallien sekä taitavien tekijöiden ja upeiden töiden edessä.
Omien töiden esille tuominen blogissa on samalla tekemisen muistiinmerkitsemistä. Lapsen pipo, talveksi tehty, joka viimeviikolla jo hävisi on kuitenkin blogin kuvassa tytön päässä.
Vanhoista käsitöistä, lasten vaatteita ne ovat pääasiassa olleet, on jäljellä enää muutama valokuva 70 ja 80 luvuilta. Olen säästänyt itsepäisesti kaikki käsityölehdet, sieltä ne nousevat lehden sivuilta muistoihin, jotain olen jo seuraavalle sukupolvelle tehnyt samoja malleja. Ei sitä silloin tajunnut ottaa kuvia, eikä ollut rahaakaan valokuviin, joissa vaatteita olisi kuvattu. Joistain juhlista jäi sitten kuvat lasten vaatteineen muistoksi.
Mihin sitten hävinnevät nämä kirjoitukset vuosien myötä, onko blogeilla arvoa kuin se hetki jota nyt eletään. Mummon käsityöt ovat kymmenten vuosien takaa näyttelyssä Galleriassani, ehkä ne jäävät vielä perinnöksi, kunnes villa muuttuu mullaksi. Mutta tämä kirjoittelu on kirjoittelua tähän päivään, hetkiä sillä tavoin kuin ne juuri nyt näkee, omin silmin ja sydämellä. Onko näiden juttujen tarkoituskaan säilyä sen kummemmin.
Äitini kuoli kun olin vasta lapsi. Aikuiseksi kasvaessani kyselin monesti millainen ihminen häni oli, olisin halunnut tuntea hänet, ei ollut päiväkirjaa ei yhtään kirjettä. Miten ihmisenä elän itse siten, että ne joita rakastan näkisisivät minut sellaisena kuin olen. Käsitöineni ja haaveineni. Että jokin minusta, se ihminen, välittyisi hänelle, joka haluaa lukea.
Tänä päivänä olen läsnä vaikka vain blogin kautta. Kiitos, että olette kulkeneet vierellä monta ilon hetkeä. Vaikeita päiviä en voi tämän sijaisvanhemmuuden takia kirjoittaa, en myöskään läheisteni yksityisyyttä halua loukata, puolikkaista sanoista on aina joku löytänyt vaikean tilanteen ja osannut sanoa rohkaisevan sanan.
Loppukevennyksenä vanha päättelyä edelleen odottava, muuten valmis pitsinenäliina kuusikymmenluvun puolivälistä. Nenäliinapitsien ohjesivut ovat jo kellastuneet.
Tästä jatketaan edelleen askel kerrallaan
catariina
