Tänään on neljä vuotta blogini aloituksesta. Tekisi mieli kirjoittaa hienoja  tilinpäätöksiä ja puhua kaikesta kivasta mitä  blogi on minulle antanut. Jospa vain muutama päällimmäinen ajatus. Ihan ajatuksenvirtana, suunnittelematta  sen kummemmin.

Käsityön yleinen arvostus on noussut viime vuosina. Ihania juttuja löytyy  kokeiltavaksi.  Blogeja on syntynyt  varsinkin nuorten  naisten energian myötä valtavasti lisää.  Minulle ovat edelleen erityisen tärkeitä ne blogit,  joita  luin jo ennen oman blogini aloittamista  tai  jotka syntyivät samoihin aikoihin.  Silti löydän uusia blogeja, en halua, että kiireiden keskellä jäisi blogit kokonaan lukematta ja kommentoimatta. Silloin häviäisi  tämä vuorovaikutteisuus kokonaan.

Ihmisen kasvu ihmisyyteen, siinä yksi ajatukseni, jota aina välillä sivuan. Mitä se sitten tarkoittaakaan, etsin itseäni ihmisenä ihmisten joukossa. Tässä arjen, välillä työläässäkin  tarpomisessa on niin monesti ollut  rentouttavaa vajota hetkeksi blogimaailmaan ja  haaveilla lankojen ja mallien sekä taitavien tekijöiden ja upeiden  töiden edessä.

Omien töiden esille tuominen blogissa on samalla  tekemisen muistiinmerkitsemistä. Lapsen pipo, talveksi tehty, joka viimeviikolla jo hävisi on kuitenkin blogin kuvassa tytön päässä.

Vanhoista käsitöistä, lasten vaatteita ne ovat pääasiassa olleet, on jäljellä enää muutama valokuva 70 ja 80 luvuilta. Olen säästänyt itsepäisesti kaikki käsityölehdet,  sieltä ne  nousevat lehden sivuilta muistoihin, jotain olen jo seuraavalle sukupolvelle  tehnyt samoja malleja. Ei sitä silloin tajunnut ottaa kuvia, eikä ollut rahaakaan valokuviin, joissa vaatteita olisi kuvattu. Joistain juhlista jäi sitten kuvat lasten vaatteineen muistoksi.

Mihin sitten hävinnevät nämä kirjoitukset  vuosien myötä, onko blogeilla arvoa kuin se hetki jota nyt eletään. Mummon käsityöt ovat kymmenten  vuosien  takaa näyttelyssä  Galleriassani, ehkä ne jäävät vielä perinnöksi, kunnes villa muuttuu mullaksi. Mutta  tämä kirjoittelu on kirjoittelua tähän päivään, hetkiä sillä tavoin kuin ne juuri nyt näkee, omin silmin ja sydämellä. Onko näiden juttujen tarkoituskaan säilyä sen kummemmin.

Äitini kuoli kun olin vasta lapsi. Aikuiseksi kasvaessani  kyselin monesti millainen ihminen häni oli, olisin halunnut tuntea hänet, ei ollut päiväkirjaa ei  yhtään kirjettä.  Miten ihmisenä elän itse siten, että ne joita rakastan näkisisivät minut sellaisena kuin olen.  Käsitöineni ja haaveineni. Että jokin minusta, se ihminen, välittyisi hänelle, joka haluaa lukea.

Tänä päivänä olen läsnä vaikka vain blogin kautta. Kiitos, että olette kulkeneet vierellä monta ilon hetkeä. Vaikeita päiviä en voi tämän sijaisvanhemmuuden takia kirjoittaa, en myöskään läheisteni yksityisyyttä halua loukata, puolikkaista sanoista  on aina joku  löytänyt vaikean tilanteen ja osannut sanoa  rohkaisevan sanan.

Loppukevennyksenä vanha päättelyä edelleen odottava, muuten valmis pitsinenäliina kuusikymmenluvun puolivälistä. Nenäliinapitsien ohjesivut ovat jo kellastuneet.

Tästä jatketaan edelleen askel kerrallaan

catariina