Ensin piti hankkia verovelkatodistus. Sitten täytettiin lomake ja nyt minun kanssani on työkokeilija. Asun  syrjäseudulla ja kun minulta kysyttiin  mahdollisuutta järjestää työkokeilupaikka niin suostuin. Eipä täällä työnhakijalle monia mahdollisuuksia ole. Karenssia siitä  seuraa, jos ei lähde työssäkäynti alueelleen töihin. Käytännössä se on mahdotonta ilman omaa autoa.
Joten päätin että kokeillaan.

Eihän tämä  ihan uutta minulle ole, yhteiskunnan tukemia artesaaniopiskelijoita ja ammatinvaihtajia ja työharjoittelijoita on ennenkin ollut pienessä yrityksessäni.

Mietin asiaa yhteiskunnan hyödyn ja yksilön hyödyn näkökulmasta. Yksilön hyötyä on työkokeilijan hyöty ja minun saamani työpanos. Yhteiskunta taas siivoaa samalla yhden työttömän eri sarakkeelle, hän ei olekaan työtön, vaikka  raha leipään tulee samalta luukulta kuin ennenkin.

Kuukausi kerrallaan, korkeintaan kuusi kuukautta. Elämä pätkitään epävarmuuden kanssa elämiseksi.
Voisin ihan hyvin olla itse samassa elämäntilanteessa. Työttömyyden olen minäkin kokenut, pätkätyönkin  epävarmuuden. Tänään olen onnellinen omista mahdollisuuksistani, joita olen saanut, unelmista, jotka ovat toteutuneet. Onni ei ole tarkoitettu omaksi  iloksi vaan jaettavaksi.

Ammattiauttaja minussa elää, se ottaa vastuu ihmisestä tässä ja nyt. Mutta ennen muuta haluan olla ihminen, tasa-arvoinen ihminen.  En koe, että saan ilmaisen työntekijän, vaan toivon, että saan kulkea ihmisenä toisen rinnalla pienen pätkän elämän matkaa. Käsitöitä tehden.

catariina