Tällä viikolla on syyslomalaisina Otto ja Amanda. Pikkumatami lähti  hiukan laiskasti kouluun, kun kaveri jäi kotiin leikkimään. Mutta eiköhän koulun rytmi ja harrastukset omine  kavereineen vie  murheet pois.

Ensimmäisenä iltana kun Amanda jäi mummolaan, kysyi Pikkumatami nukkumaan mennessään : "Rakastatko sinä Amandaa enemmän kuin minua?"  Siihen  vastaus on halaus ja sylittely.

Mielettömän vaikea asia selittää lapselle, jolla on niin vähän rakastavia ihmisiä elämässään. Jolle  tämä kodin ja minun rakkaus on elämän tärkeintä.
Olen pohtinut tätä rakastamisasiaa monelta suunnalta. Rakkaus ja sen kaipuu on  ihmisen syvimpiä tarpeita. Rakkaudessa me kasvamme omaksi itseksemme. Ajattelen niin, että rakkaudessa  ei kysytä, rakastatko sinä minua  eikä vaadita sanoen  sinä et rakasta minua. Vaan me tunnemme rakkauden koko ajan. Arjen asioissa. Ei tarvita kysymyksiä.
Sen kokemuksen välittäminen  on vaikeinta, toisaalta se on yksinkertaisin asia.

Lapseni kokemus että rakastan enemmän  tyttärentytärtä kuin häntä, lasta jonka olen lahjana lainaksi saanut, on riipaisevan kipeä.

Kasvaakseen terveeksi onnelliseksi ihmiseksi jokainen  tarvitsee kokemuksen, että häntä rakastetaan juuri sellaisena kuin hän on. Sijaiskodissa kasvava lapsi on kokenut hylkäämisiä, vain vahvan kiintymyssuhteen syntyminen voi eheyttää ne särkymiset.
Silti varmaan aina nämä lapset kuljettavat mukanaan häpeää erilaisuudestaan.

Ajatukseni ovat hajanaisia ja  juuri tämän hetken  ajatuksia meidän elämässämme, en tarkoita  yleistää mitään.

catariina