Joko kyllästytte näihin minun suojuttuihini, tässä taas saappaat jalassa rämmin suossa.
Elän toista vuotta täällä, on jo jatkuvuutta, on kokemusta edellisestä vuodesta. Muistin kanttarellipaikan, lähdin sitä etsimään. Ensin muutama kilometri autolla, pääsen vaelluspolun risteykseen ja siitä sitten suon yli pitkospuita, lammenrantaa, toisen risteyksen kautta kohti muistamaani kanttarellipaikkaa.
Nokikana kahden poikasen kanssa häiriintyi ja paimensi kaakattaen lapsensa pois rannalta.Muuten oli hiljaista.
Matkaa on useampi kilometri, lapset jäivät kotiin V-J:n hoiviin.
Reitti on merkitty sinipäisin tolpin, vaikka polkua ei ole paljon kuljettu löytyy se kuitenkin, ihmettelen miksi se onkin noin ruohottunut. Vastaus löytyy hiukan ennen kanttarellipaikkaa, samalla totean: ei ole koko paikkaa enää, on vain leveä metsään väkisin koneilla runnottu väylä. Sinipäiset tolpat lojuvat mikä missäkin. Kuljen upouutta metsäautotietä vähän matkaa.
Kanttarellit kasvoivat juuri tässä. Ehkä niiden rihmasto säilyy ja ne heräävät henkiin joskus kun ihminen on metsästä puunsa ottanut, kun metsä uudelleen valtaa tienpaikan itselleen. Niin oli se entinenkin polku tehty hyvin vanhan tien päälle. Selvästi siinä näkyi kärryn renkaiden jäljet, kanttarellit kasvoivat siinä kärrypolun jäänteiden reunoilla.
Palaan takaisin, tunnen suopursun huumaavan tuoksun ja näen suonreunojen oleven sinisenään juolukkaa.
Metsässä minulla on aina mukana marjapoimuri ja useampi astia, repussa kulkevat. Kokeilen miten juolukka lähtee poimurilla, vähän se vaatii harjoittelua, mutta marjat ovat isoja ja kiinteitä. Pian on viiden litran ämpäri täynnä, poimin vielä toisen pienemmän astian täyteen.
Mitä teen ekana kun pääsen kotiin, no tietenkin googlaan sanan juolukka.
Näitäkin pitää saada talveksi lisää, kunhan ensin kokeilen miten ne piirakassa mustikan kanssa käyttäytyvät.
Kuka on käyttänyt juolukkaa?
catariina
