Kissa toi kotiin hiirenpoikasen, aivan pikkuisen, se oli peukalonpään kokoinen, silmät vielä kiinni. Ääntä siitä raukasta kissan suussa lähti niin, että Pikkumatami meni topakasti pelastamaan sen.  Samalla rakas oma kissa sai  hyvin suuret nuhteet.
Vinkuva pikkuhiiri näytti aivan  ehjältä. Ehdotin, että se voitais viedä pihan reunaan josta äitihiiri sen hakisi. Ei onnistunut. Pikkumatami oli vakaasti sitä mieltä, että sen äiti on jo joutunut kissan suuhun edellisenä päivänä.

No hiirulaiselle tehtiin pakasterasiaan pesä ja  sitä ruokittiin pipetillä, maitoa vaan oli tarjolla. Pumpulipuikolla masua  silittelemällä se  pissi ja kakkikin. Hiukan liikkui pesässään ja aukoi suutaan, jossa oli maailman pienimmät hampaat.

Niin monia pieniä eläimiä on meilläkin  kotona hoidettu, oravaa, kaninpoikasia, pikkulintuja -mitähän vielä.
Puhelin tytölle, koko ajan, että ei pikkuhiiri varmaan selviä, se tarvitsee oman emon hoivaa.
Samalla mietin osaanko olla itse keinoemona tälle omalle "pikkuhiirelleni".

Pari päivää pikkuinen sinnitteli, tänä aamuna se oli kuollut.

Istuin pitkään ja mietin. Lapsen suru pienestä metsähiirestä tuntui hyvältä, siis tarkoitan, että se kertoo lapsen pystyvän vahvoihin luonnollisiin tunteisiin.
Meidän on jokaisen omat pikkuhiiremme pystyttävä itkemään. Itkemättömät itkut ovat  kipeimpiä.

Lapsi nyyhkii sylissä aidosti, lohdutan aidosti, toivon surun jakaantuvan meille molemmille.

Pienten surujen avulla lapsi oppii kohtaamaan elämän vaikeita asioita.
Pikkuhiiri opetti minullekin paljon.

catariina