perjantai, 16. toukokuu 2008
Parsittu tunika
Juuri minun värini, unelman ohut kangas, kokokin sopii, mutta pieni reikä takana sivussa lonkan kohdalla. Ostan kuitenkin kirpparilta parilla eurolla Gudrun Sjödenin tunikan. Enhän minä muuten näitä raski ostaa, vaikka ovat juuri mun mieleisiä, tällaista ajatonta tätilookkia.
Kotona pingotan helman reijän kohdalta ompelukehykseen, puran ohuesta vyöstä muutamia lankoja parsimista varten, ohuita säikeitä, kippuraankin vetävät.
Löydän huippuohuen pitkän kirjontaneulani, jota olen varjellut juuri tällaisia tilanteita varten, hyvä valo ja mummon vanha suurennuslasi. Ensin suurennan reikää ja pujotan purkulangat nurjalle neulan ja pikkuriikkisen pitsinvirkkauskoukun avulla. Sitten jotenkuten palttinaa matkien parsin reijän kasaan. Onneksi katkenneita lankoja on vain muutama. Ehkä tää ei ihan taideparsintaa ole, mutta muistan kun lapsena opetettiin, että rikkinäiset korjataan, ei paikka tai parsimus ole häpeä.
Siinä se parsittu nyt on. Kyllä minä sen huomaan, mutta periaatteessa kannan mekkoni ylpeänä.
Taidan tehdä sen kaveriksi puolihameen vanhasta samansävyisestä pellavasekoite verhosta. Vanhasta uutta ja korjataan niin kauan kuin voidaan- se on minun tapani elää ja ekotekoni.
Huivinkin aloitin, ihan samaa sävyä on Pirtin kehräämön villalangasssa. Kerran itsellenikin.
catariina