"Ainoa elävä maaseutuperinne on kohta oudon pelko"  kirjoittaa Tuula-Liina Waris pakinassaan "Äkkijyrkät älköön vaivautuko"   Kirjasta Esiäiti kellarissani" 1993

Taas sama toistuu, taiteilija  alkuperäiskarjoineen on häätöuhan alla. Wariksen pakinassa lehmiä häädettiin pois Sonkajärveltä, nyt Helsingistä.

Lainaan vielä mehevää tekstiä Wariksen kirjasta, jotenkin sen sanoma kolahtaa nyt hyvin lähelle:

"Sisäsiistiksi oppimattomien lehmien kanssa mellastava raju nainen on tarkasti raamitetun elämän eläjälle sietämätön naapuri. Jo olemassaolollaan hän julistaa toisten vapauden rajallisuutta ja näennäisyyttä. Kun ihminen on nainen, taiteilija, yksinhuoltaja ja lehmänomistaja, hän on todella mahdoton otus. Jos Miinan paikalla olisi ollut vaimolla varustettu liikemies ja ravitalli, hän olisi Sonkajärvellä varmaan vieläkin."

En ota kantaa enempää mutta yleistän kuten Tuula-Liina Waris:
"Maalle uskaltautuville persoonille opetetaan karkeimman jälkeen: äkkijyrkät älköön vaivautuko"

Sijoitusperhe muuttaa pienelle paikkakunnalle: Kunta saa verotuloja ja kiinteistöverotkin. Kolme lasta kouluun tuo kunnalle valtiontukea. Lasten tarvitsemat erityispalvelut, esim. kouluavustajan maksaa sijoituskunta ja henkilön verotulot jäävät  tänne. Kaikki erikoispalvelut kunta saa laskuttaa lasten kotikunnalta.  Ja silti tuntuu kuin olisi vaatimassa hattu kädessä oikeutta elää ja lapsille oikeutta olla erilaisia, heistä kun on kai liikaa vaivaa. "Ei niitä koulunkäyntiavustajia noin vaan löydy, mieluummin ovat työttömiä.." oli opettajan asenne.
En ole vaatimassa mitään, joka  olisi pois oikeilta, monta sukupolvea paikkakunnalla asuneelta tai hänen jälkeläiseltään. Suomi on vielä  hyvinvointiyhteiskunta, joka pitää huolta edes jollain tavoin  heikoistakin lenkeistään. Sen vaatiminen on sijaisvanhemmuuden raskaimpia tehtäviä yhä uudelleen ja uudelleen.

catariina