No sellaisiahan ne aamut on jo kauan olleet, ulkona on pilkkopimeää, mutta nyt  pimeys oli syvän syvää. Oli sähkökatkos. Heräsin myrskyyn kolmen aikoihin yöllä ja yritin miettiä miksi silmät eivät aukea, ei sitten millään näy mitään, ei näy kelloa pöydällä,  ei valoa kajasta vessasta eikä Pikkumatamin huoneesta punaisten joulusydämien hehkuakaan. Ei aukea silmät näkemään.
 Sitten kuuluu hiljainen nyyhkytys, siihen varmaan heräsinkin, -onneksi löydän tikut ja sytytän tuohuksen  lipastoni päälle ja löydän paksun täkin alta hikisen nyyhkivän tytön. Hän on aina pelännyt pimeää ja nyt lapsi on aivan kauhuissaan kun pimeys on niin täydellinen: "Saanko tulla sinun sänkyyn, vaikka vaan jalkopäähän..."
-Voi pientä koiranpentuani..  -kainaloon otan hikisen lapsen ja  valvon sitten itse aamuyön pimeydessä. Ikkunoissa ei ole peittävää verhoa, kappa vain, mitä sitä sen kummempaa täällä naapurittomalla maalla tarvitaan  ja katselen sängyssä maaten  valon hidasta lisääntymistä taivaalla.
Heräämisajan tullen sytytän tuikkuja ja tuohuksia, -Pikkumatami löytää taskulamppunsa ja hiipii vintille herättelemään toisia kouluunlähtijöitä.
Pari minuuttia ennen pakollista lähtöaikaa syttyy valo, äkkiä vettä kahvinkeittimeen ja saanpas aamukahvin, edessä oli matka Joenkaupunkiin, jossa taas kerran saatiin purkaa sydäntämme työnohjauksessa.

Tällainen pätkä päivää tänään teille jaettuna

catarina