Viikon erämaavaellus Hattuvaaralla ja Kuivajärvellä on ohi, kilometrejä tuli autoon toista tuhatta ja jaloille 40.
Suomaisema ja huurteiset pitkospuut olivat tyypillisintä matkani varrella.
Tässä on lautta, jolla piti kiskoa itsensä yli joen. Rannat olivat jo pienessä jäässä, joten lautta joutui jäänsärkijäksi. Kyllä metsähallitus on rakentanut upeat vaellusreitit, kaikki toimii, on laavuja, nuotiopaikkoja, kuivat puut, on vessat, on hyvät merkinnätkin puissa., kuten seuraava kuva kertoo:
Huomaan kuvanneeni paljon puita, koska katselen mielelläni niitä, näin karhunkynnenjäljet puussa, näin majavan savotan. Metsä, suo, joenrannat olivat hiljaisia. Kun ensi lumi sataa niin metsän elämä pysähtyy muutamaksi päiväksi, eläimet arkailevat jättää jälkiä. Ei kuulunut kuin kerran korpin raakunta, ei näkynyt kuin parit oravan ja ketun jäljet. Oli hiljaista, pysähtynyttä. Sitä mitä olin tullut sinne etsimään. Pysähdyin itsekin sisimmässäni , tyhjensin turhat murheet, annoin luonnon täyttää.
Myöhäissyksyn luonnon kohtaa aivan eri tavalla kuin heräävän kevään, kevät on täynnä ääniä, lämmön uuden elämän odotusta, syys on pysähtynyt odottamaan lepoa.
Koitajoen hiljainen uoma.
muurahaispesät olivat valtavan suuria noissa ikimetsissä.
Pakissa kiuhuu teevesi, makkarat odottavat hiillosta.
Kultturimaisemaa on tässä. Kenelle nämä ovat tuttuja? Eli kuvassa on jäkälöityneitä "aakkosia"
Kuivajärven kylässä.
Suomen kansan historia, kansankulttuuri, kansallispuvut, karjalaisuus, ortodoksinen usko ja kulttuuri, kaikki minulle tärkeät kiinnostuksen kohteet löydän noista pienistä kylistä, jossa muutamat ihmiset vielä elävät kuten esivanhempansa luonnon keskellä, luonnon ehdoilla, vaikka nettiyhteys ja lautasantenni ovat joka mökissä.
Monenlaisia tienviittoja on matkoillamme, tässä matkamiehen risti, jollaisia oli ennen karjalaisten kylien välillä. Siinä saa nykypäivän kiireinenkin kulkija pysähtyä miettimään mikä lopulta on tärkeää.
catarina
