Eilen kumina pohti monipuolisesti kiusaamista. Se herätti kasvattajana, äitinä, monenlaisia ajatuksia jo vuosien takaa.. Olin työläisäidin, yksinhuoltajan ainoa lapsi. Kuusikymmenluvun lamassa äitini sai työllistämistöitä tai miksi niitä silloin sanottiin, tietyömaalta. Muistan työhaalarit ja miesten mustat kumisaappaat.
- Äiti halusi minulle parempaa, kuten silloin sanottiin ja minä aloitin oppikoulun Porin Tyttölyseossa vapaaoppilaana, kunnan monoja ei silloin enää ollut ne kuuluivat kansakoulun alkuun.
Katselin vanhaa luokkakuvaa hiljattain, minähän olin se pieni syrjäänvetäytyvä tyttö, jolle toiset tytöt naureskelivat vaatimattomien vaatteiden ja koulutarvikkeiden vuoksi. Vielä lapsi, kun toiset ovat jo neitejä. Erilainen olin ja kun en ollut mikään huippuahkera, enkä lahjakas, sain olla myös opettajien silmätikkuna. Käsityöt olivat ainoa, jossa olin onnellinen. Luokassa luettiin koko ajan ääneen vanhoja tyttökirjoja, Annat, Runotytöt ja kaikkea kaunista.
Äitini kuoli liikenneonnettomuudessa kun oli 12 vuotias ja asuin siitä alkaen tätini perheessä, olin vielä erilaisempi, toiset tytöt kuiskuttelivat välituntiryhmissä, minulla oli yksi tai kaksi hyvää ystävää, rakensin tiukan suojamuurin ympärilleni. Opin lopulta ärsyttämään niitä neitejä. Tavallinen kuvio, kiusaamiseen ei puututtu ajoissa.
Tämä kaikki kasvatti minusta vahvan ihmisen ja tiedän miltä tuntuu lapsesta, jolla ei ole mahdollisuutta asua omassa kodissaan. lapsesta, joka ei tule hyväksytyksi koska on erilainen.
Olin meille uuden kyläkoulun vanhempainillassa keskiviikkona. Luokassa on n.20 1-2 luokkalaista. Meitä aikuisia oli paikalla kymmenkunta. Joku äiti murehti, että oppiiko juniori lukemaan kun viidessä viikossa ei ole oppinut vielä kolmen kirjaimen harjoituksia: SAI ja SII menee sekaisin..
Opettaja lohdutti, että jonain aamuna tämän talven aikana poika on sen tajuava.
Sitten toinen äiti kysyi, että montako opea tms. on välituntivalvonnassa. Kuulemma 1-2 ja äiti jatkoi, että kun ekaluokkalaista poikaa oli lyöty ja hän oli lyönyt takas, tai toisinpäin, eikä siitä oikein ota selvää miten se oli. Äiti oli siitä huolissaan, että miten asiaa kotona käsitellään kun ei oikein tiedä kumminpäin se tapahtui.
No ope lohdutti, että tehdään niin, että te uskotte kotona vain puolet siitä mitä lapset kertoo koulusta niin mekin uskotaan koulussa vain puolet siitä mitä lapsi kertoo kotitapahtumista. Asia oli loppuun käsitelty. Hämmästyttävää!! Kysymyksen esittänyt äiti oli tyrmätty. Vanhemmat hymyilivät. Helppo ratkaisu. Voi!!
Voi kun nyt tekisi mieli tässä purkaa kaikki mitä eri koulujen ja erityisten lasteni kanssa on matkan varrella sattunut. Tuntuu, että kaikki mahdollinen kiusaaminen ja kiusatuksi tuleminen, syrjiminen, leimaaminen oppilaiden ja opettajien taholta on nähty ja kuultu ja koettu. Mutta kun olen tässä blogissa tunnistettavissa ja salassapitomääräykset ovat tiukat niin en puhu nyt omista taisteluistani.
Uusi lastensuojelulaki lisää viranomaisten, opettajienkin velvollisuutta kuunnella lasta. Kuunnella myös ilman lapsen sanoja. Helppoa ei ole koulumaailmassa, joten jos edes puolet ehtii yhdeltä lapselta kuulla, on se jo paljon, jos sitten osaa toimia sen mukaan. Erottaa mikä on tärkeää. Kunhan ei omia tuntemuksiaan väärin lisäile lapsen kertomuksiin perheen yleisen leiman perusteella.
Monelle on varmaan tuttu seuraava mietelmä, joka sopinee moneen elämäntilanteeseen pienten ja isompien ihmisten kanssa:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa ne toisistaan..."
Nähdään lapsiemme vahvuudet, tuetaan hänen kehitystään niiden kautta ja uskotaan mitä lapsi sanoo ihan kokonaan, ei vaan puolet. Mutta se miten siitä eteenpäin toimitaan, on sitten viisautta vaativa asia. Lähdetäänkö selvittämään jotain juttua koko kylän kanssa vai eletäänkö se yhdessä lasta tukien, joka ei tarkoita sitä, että asiaa ei olisi huomioitu.
catariina
