Jatkan hiukan vielä eilistä pohdintaani bloggaamisesta ja näistä neulejutuista. Punaisen Talon Ira sai minut muistelemaan aikoja, kun omat lapset oli pieniä, yritin löytää valokuvia neuleista joita tein, mutta liian vähän niitä on tallella, ei tullut otettua kuvia. Pitää joskus ehtiä skannailla niitä kuvia talteen ja näytille. Tavallisia sukkia, lapasia, villapuseroita tai takkeja, villahousuja ja mekkoja. Mallit löytyivät silloisen Suuren Käsityökerhon lehdistä ja niitä nykyään välillä vanhempien tyttöjen kanssa katsellaan ja muistellaan kultaisia 70 ja 80 lukuja. Monet lukijoistani ovat sitä samaa ikäluokkaa. Lanka oli tavallista kaupan lankaa, novitaa, rondoa. Kyllähän käsityöliikkeissä oli hienojakin lankoja, asuimme niihin aikohin mm.Turussa, mutta minulla ei ollut taloudellista mahdollisuutta haaveillakaan sellaisista. Oli hankittu ensimmäinen omistusasunto säästämällä parin vuoden ajan lapsilisät ja kotihoidontuet, se riitti käsirahaksi rivitaloaravaan lähiössä. Lapsia oli silloin viisi. Mies oli töissä, minä kotona, joka markka oli laskettava.
Palaan ajatuksissani vielä kauemmas, omaan lapsuuteeni. Olin työläisvanhempien ainoa lapsi, asuimme varhaislapsuuteni Helsingissä. Äitini neuloi minulle paljon vaatteita, harmi, että valokuvat siltä ajalta ovat mustavalkoisia, mutta joitakin värejä muistan vielä.
Tämä mekko oli ihana, vaaleanpunainen ja kiiltävä hopeanvärinen lanka joukossa, isoäiti oli tuonut langat Tukhomasta. Olkapäillä oli pyöreät lasiset ontot napit, muistan miten pelästyin kun yksi nappi meni rikki, se oli kuin pieni ohut joulupallo.Kasvunvaraa on mekon hihoissa.
Viisikymmenluvulla elettiin vielä sota-ajan varjossa, lankaakaan ei aina saanut. Ensimmäisiin vauvaneuleisiinikin kuulemma purettiin joku äidin villatakki.
Muistan yhden villatakin olisinkohan ollut 6-7 vuotias. Se oli virkattu kolmesta erivärisestä langasta aina yksi kerros yhtä lankaa/väriä ja jotain kuviovirkkausta sekin oli. Materiaali oli kolmesta pieneksi jääneestä omasta vaatteestani. Voi miten se oli kaunis.Miten odotin sen valmistumista.Siihen aikaan vaatteita ei ollut paljon, yksi villatakki, yhdet housut, joku hame kerrallaan sopivan kokoisia.
Kaarroke -kirjoneulepuresot olivat muotia viisikymmenluvun lopulla, sitä revontulimallia oli ystävälläni Riitalla ja minulla oli yksinkertaisempi kirjoneule tummanpunaisella pohjalla, kadehdin hiukan Riitan vaaleanharmaata puseroa. Silloin asuimme Lempäälässä, vanhempani olivat eronneet ja äiti oli yksinhuoltaja.Puseron hihat äiti oli ohjeesta poiketen neulonut ylhäätä alaspäin ja niitä pidennettiin sitten ainakin kerran, helmassa oli kasvunvaraa valmiiksi.
En tiedä voiko lähes 50 vuotta vanhan luokkakuvan julkaista, poistan sen jos ei ole luvallista?? Mutta katsokaapa lasten vaatteita sillä silmällä, että omatekoista on ja kirjoneuletta. Minä olen aika takana, tukka letillä niskassa, kirjoneulepuserossa on vetoketju edessä.
Niin mietin nyt yhtä aika vaikeaa asiaa, sitä miten blogien lukeminen saattaa olla hyvinkin kipeä asia jollekin. Kun tulee helposti sellainen tunne, että tämä on eliittiä. Että vain esittelemällä yhä upeammista ja tosi kallista langoista tehtyjä töitä suuren meren takaa tilatuilla puikoilla ja suunnittelijalta ostetuilla malleilla, saa huomiota. Tämä oli nyt tosi kärjistettyä, ei saa kukaan loukkaantua.Sitä en tarkoita. Kritisoin samalla itseäni, siitä miten haaveilen ulkomaanlangoista ja puikoista ja malleista. Miten haluan esitellä jotakin erikoista.
Kun aloitin käsityöyrittäjyyteni, oli tarkoituksena valmistaa luonnonvärisistä omatuotanto angoralangoista kohdelämmittimiä, korkeintaan hiukan kasvivärjäystä efektinä. Idea ei toiminut. En löytänyt sopivaa kohderyhmää, tai olisi ollut liian hankalaa kiertää esittelymyynneissä kuntoutus ym laitoksissa, kokeilin kyllä. Siirryin värikkäämpään ja vaihtelevampaan erikoislankojen maailmaan.
Ehkä minussa on joku muinainen jäännös esiäitien alkukantaisuutta, mielelläni ajattelen, että ihmiselle on tarkoitettu täyspainoiseksi ravinnoksi ja kaikeksi mitä hän itselleen tarvitsee se mikä kasvaa lähellä. Suomessa voisi ajatella meidän vaatetukseemme kuuluvan pellavan, villan, ja muutamat erikoiskuidut, nokkonen, hamppu tai vaikka koiran ja kaninkarvat.
Aika on muuttunut, harmaasta karkeasta pässinpökkimästä ei voi juuri neuloa, se kutittaa, on paljon villa-allergisia.
Siirryn "lukemaan" blogeja Japaniin, seuraan Yahoon englanninkielisiä huivi ym listoja,
neulon sukkaa Stepistä, haaveilen silkkilangasta. Kaukana ihannoimieni esiäitien maailmasta.
Ja voi miten kiva on lukea, että joku on tehnyt elämänsä ensimmäiset sukat onnistuneesti markettilangasta vyötteen ohjeella. Se on todella upeaa .Se ei ole aloitus johonkin vaan se on itsessään voitto.
Haaveista ja tavoitteistahan tämä elämä koostuu. Mahdollisuuksien taitamista, sanoi joku.
Mahdollisuuksiahan meillä on jokaisella, purkulangasta silkkiin, mummon vääntyneistä sukkapuikoista eebenpuisiin.
Tärkeintä on olla ylpeä työstään, saada esitellä iloiten oma työmme, joka on meille mahdollista taitojemme ja lankojemme mukaan. Omaa aikaa tehdä kaunista ja tarpeellista se on naisen eliittiä käsityömaailmassa.
catarina
